Pyhän Hengen Kappelin hautapaikkojen siunaustilaisuus 3.8.1999

Kunnioitettava Rouva Eeva Ahtisaari
Korkea-arvoiset Arkkipiispa ja piispat
Herra Kansleri
Arvoisat Rehtorit
Arvoisat kutsuvieraat

Keskiajalla Turun kaupungin rakentaminen keskittyi Tuomiokirkon ympärille, täällä toispualjokke oli maaseutua, jonne kaupunki alkoi levitä hitaasti vasta sillan rakentamisen jälkeen 1300-luvun puolivälin jälkeen.

Täällä kaupungin hiljaisella reuna-alueella oli hyvä ja rauhallinen alue soveltuen myös hautapaikaksi niille ihmisille, joilla ei ollut mahdollisuutta tulla haudatuksi arvokkaimmille paikoille .jne.

Juhana III määräsi Turkuun rakennettavaksi uuden suomenkielisille tarkoitetun kirkon. Työt aloitettiin vuonna 1588.

Pyhän Hengen Kirkko paloi eikä se ilmeisesti koskaan täysin valmistunut.

Pietari Brahe määräsi kirkon 1600-luvun puolivälissä purettavaksi kaupungille laatimassaan uudessa asemakaavassa.

Aluetta käytettiin yhä tehokkaammin rakentamiseen ja vähitellen koko kirkko sekä hautausmaan olemassaolo unohtui.

Vasta kun Stockmann 1960-luvulla käynnisti naapuritontilla rakennustyöt tuli todellisuus esille, silloinkin kuviteltiin hautausmaan ja kirkon jäännösten keskittyvän tontilla olevan ns. Pyhän Hengen talon ympärille, eikä odotettu hautausmaan ulottuvan enää paljoakaan tälle tontille, jossa nyt olemme.

Kun me puolestamme sitten 1980-luvun lopulla käynnistimme tämän talon rakennushankkeen, jonka alla nyt olemme, tulimme tietämättömyyttämme tai ymmärtämättömyyttämme hautarauhan rikkojiksi.

Tajuttuamme tämän muutimme heti tämän rakennuksen piirustuksia niin, että tälle paikalle suunniteltu väestönsuoja poistettiin. Sen korvaaminen on uhkasakolla vieläkin rasituksenamme. Toimenpide oli varsin impulsiivinen, kaikesta nimittäin näkyy, ettei tätä tilaa alunperin ole suunniteltu kappeliksi.

Inhimillisen elämän kunnioitukseen liittyy vainajien kunnioitus. Historia todistaa miten ja millä seurauksilla elämän arvon kunnioitusta voidaan rapauttaa monin eri tavoin, mm. Vainajiin kohdistuvalla ilkivallalla. Tämä kunnioituksen väheneminen tapahtuu aina yhtä vaarallisin ja tuhoisin seurauksin.

Pidämme tätä tilaisuutta siksi erittäin tärkeänä.

Tieteen harjoittajat syyllistyvät vainajien tutkimuksessa jonkinlaiseen itsekkyyteen.

Tutkijat himoitsevat aina vain lisää tietoa. Esi-isiemme materia; käden- sekä hengen tuotteet tuntuvat kiinnostavan heitä enemmän kuin esi-isiemme henki, heidän uskonsa sekä sen antama toivo.

Sen negatiivista vaikutusta ei paljoa vähennä se, että se tapahtuu julkisuudelta piilossa tutkijoiden kammioissa.

Tämä tieto, jonka tutkija ensimmäisenä kaivauksissaan saa, sen hän näyttää myös ensimmäisenä unohtavan.

Tässä korttelissa tehdyissä kaivaustutkimuksissa varmin ja selvin tieto on se, että alue on kirkollisin menoin siunattu hautapaikka. Tänne haudatut vainajat ovat uskoneet iankaikkiseen elämään ja ylösnousemukseen ja juuri siksi halunneet tulla haudatuiksi tähän siunattuun maahan.

Tieto, jota tutkimuksissa saamme lisää esi-isiemme ymmärtämistä ja samalla itsemme tuntemusta, mutta meidän tulee myös käytännössä osoittaa ymmärtävämme kaiken sen tiedon, jonka he ovat jälkeensä jättäneet.

Siksi olemme myös velvolliset kunnioittamaan esi-isiemme viimeistä tahtoa.

Muinaismuistolain, joka on säädetty satoja vuosia myöhemmin kuin nämä vainajat elivät, ei voi sallia loukkaavan heitä. Voimme olla aivan varmoja, ettei yhdenkään vainajan oma tai omaisten tahto ole ollut tulla sijoitetuksi minkään varaston hyllylle, vaikka varasto olisi kuinka korkeatasoisen viraston tai yliopiston varasto.

Ristiriita muinaismuistolain ja vainajien saavuttaman ikimuistoisen nautinnan välillä on ilmeinen ja koskee monia muitakin muinaismuistolain perusteella suoritettuja kaivauksia maassamme eikä vain tässä korttelissa. Itse asiassa ongelma on maailmanlaajuinen.

Australiassa alkuperäiskansojen vaadittua saatua palautettua vainajiansa hautoihinsa - itkevät tutkijat menetettyä tietoa. Vai onko jotakin menetetty. Eikö asia ole juuri päinvastoin.

Samanlaista murhetta olen havainnut myös täällä tutkijoiden piirissä.

Nyt pitkään neuvoteltu ratkaisu on vilpitön pyrkimys ratkaista ristiriita vainajiemme usko - uskon edellyttämän rauhoitetun viimeisen siunatun leposijan - sekä tutkijoiden loppumattoman tiedonhalun välillä.

Olemme tulleet siihen tulokseen, että nyt toteutettava ratkaisu on hyväksyttävissä.

Ainakin omalta osaltamme saavutamme sielunrauhan kun vainajat nyt saavat takaisin hautapaikkansa.

Perustelemme ratkaisua siten, että haudassa maallisia jäännöksiämme luontoäiti palauttaa luonnon kiertokulkuun mikrobien ja muun maan elimistön avulla. Samanlaista työtä katsomme myös tutkijoiden tekevän. Toiminnan on vain tapahduttavan uskomme mukaan niin, että vainaja voi odottaa ylösnousemustaan haudassaan, eikä esineellistettynä hyllyllä.

Kun nykyisten lakiemme perusteella innolla ammennamme kulttuuriarvoja maaperästämme ja sinne haudatuista esi-isistämme emme näy paljon murehtivan sitä tapahtuuko se näiden esi-isien henkisiä arvoja kunnioittaen. Joskus tuntuu siltä, että olemme enemmän kiinnostuneita siitä aineellisesta hyvästä, jonka he perinnöksi ovat meille jättäneet, kuin heistä itsestään .

Olen tutkijoiden olan yli itse ollut seuraamassa kaivauksia. Myös itse tiedosta kiinnostuneen kysyin paikan päällä, mitä löydöt kulloinkin kertovat.

Pääosa vainajista tuli esille kuten alussa totesin naapurimme Julinin tontilta, tältä paikalta löytyi vain muutama.

Voimakkaimman vaikutuksen minuun tekivät ne kaksi vainajaa, jotka tulivat esille tämän kappelin nykyisen sisäänkäynnin kohdalla - toinen aikuinen ja toinen pieni lapsi.

Nämä kaksi hautaa sijaitsivat aivan kiinni kirkon perustuksessa, mutta kirkon ulkopuolella sen pohjoisella sivulla paikassa, johon kukaan kunnon kristitty ei anna itseään haudata, sillä Viimeisenä Päivänä Kirkko kaadetaan pohjoiseen, jotta vainajat voivat nousta haudoistaan.

Tutkijoiden mukaan vainajien hautojen sijainti kertoo, että todennäköisesti kyseessä on ollut kastamaton lapsi ja itsemurhan tehnyt aikuinen. He ovat vainajia, joita ei voinut silloisen käsityksen mukaan haudata siunattuun maahan.

Näiden vainajien omaisten Rukous oli selvästi vieläkin kuultavissa.

Rukous, jonka voima kantaa iankaikkisuuteen.

Nämä rukoukset ovat vaivanneet perheemme mieltä kuluneet 12 vuotta, joina vainajat ovat olleet tutkijoiden varastoissa.

Tämä kappeli on koruton kunnian osoitus esi-isillemme, heidän työlleen - sitä kuvaa kappelimme "alttaritaulu": aura, heinäseipäät ja myllynkivi. Työlle, johon meidänkin hyvinvointimme perustuu. Tämä kappeli todistaa esi-isiemme uskosta ja toivosta, niitä kuvaavat - ankkuri ja ristiinnaulittu Vapahtajamme.

Tämä kappeli on paikka, joka muistuttaa eläviä ihmisiä tähän kortteliin haudatuista esi-isistämme ja heidän uskostaan.

Tämän 1580-luvulla rakennetun kiviseinämän takana on satoja koskemattomia hautoja. Puolet Pyhän Hengen Kirkon sisäosan maaperästä on edelleen koskematonta.

Uuden hautapaikat on rakennettu kirkon perustuksen päälle. Niihin on nyt sijoitettu kaivauksissa esille tulleiden vainajien maalliset jäännökset.

Uskomme, että nyt tehtävä uusi hautapaikkaratkaisu on oikea.

Lopuksi haluan omasta ja perheeni puolesta kiittää Museovirastoa, että lopulta se vuosien tutkiskelun jälkeen luotti vilpittömyyteemme vainajien tänne takaisin saamisessa.

Kiitos kuuluu myös piispoillemme, arkkipiispa Vikströmille, arkkipiispa Johannekselle ja piispa Verschurenille, jotka heti olivat valmiita tukemaan hanketta ja joiden tukea ilman emme viettäisi tätä tilaisuutta.

Lämmin kiitos myös arkkipiispa Jukka Paarmalle, joka yhdessä piispa Paul Verschurenin kanssa on halunnut alleviivata tapahtuman merkitystä, suostumalla osallistumaan tämän hautapaikan siunaamistoimitukseen.

Erityisen lämpimän kiitoksemme haluamme ilmaista Rouva Eeva Ahtisaarelle. Teidän kirjeeseeni antaman vastauksen nopeus kertoo siitä, että vastaus tuli suoraan sydämestänne.

Saamme päivittäin lukea lehdistä saatanan palvonnasta ja vainajiin ja heidän hautapaikkoihinsa kohdistuvasta ilkivallasta. Läsnäolonne täällä tänään viestii, että aina tärkeä inhimillisen elämän kunnioitus ja esi-isiemme kunnian loukkaamattomuus on maassamme korkeimman mahdollisen tason Maamme Äidin sydämen asia.

Pyydän nyt, että piispa Verschuren ja arkkipiispa Paarma, kohta esitettävän musiikkikappaleen jälkeen, suorittaisivat uusien hautapaikkojen siunaamisen.